Hyvä työkalu on helposti huollettava työkalu. Kelvollinen työkalu on vielä jossain määrin mahdollista huoltaa. Otin joskus liian kauan sitten vanhemmilta kaikki kehnot keittiöveitset eli lähes kaikki keittiöveitset itselleni mukaan ja teroitin seuraavalle visiitille. Toki oisi voinut ottaa hiomakivet ja muut mukaan sinnekin. Yksi sahalaitainen leipäveitsi jäi kumminkin erilaisena projektilaatikkoon. Nyt se on valmis kun äitienpäivä oli hyvä tekosyy. Viilasin hampaita ja nakersin uuden kahvan.
Ympärilleni on jotenkin kertynyt kaikenlaisia semijänniä projekteja holtittomat määrät. Vaikka työhommissa nauttii softan loppuun hiomisesta ja shippaamisesta, niin harrastepuuhissa sitä vastoin maistuu aloittaa jotain uutta kun jotain kiinnostavaa ilmenee, ja kiinnostavaahan ilmenee päivittäin, jos ei rakenteluprojekteiksi niin opiskeluprojekteiksi kun joku satunnainen hilipatinhärvääminen sattuu näyttämään kiinnostavalta. Tästä syystä moni homma jää lojumaan, vaikka parempi ois tehdä loppuun. Varmaan samasta syystä blogissakin on ollut melkoista hiljaiseloa. Poukkoilen puuhasta toiseen eikä mistään tuu mitään. No mutta nyt joku suunta ja sinne täysii.
täh
Veitsihän on tämmöinen leikkuupala, johon on yleensä kiinnitetty jonkinlainen kahvapala rajapinnaksi terävän asian ja työkalun käyttäjän välille. Nyt on kyseessä holtittoman tylsäksi ja kehnokahvaiseksi käytetty leipäveitsi, vaikka sahalaitaisia leipäveitsiä tarviikin teroittaa harvoin jos koskaan kun hammastus antaa vähän anteeksi. Leipäveitsessä tapaa olla leikkuureunassa hampaat, koska ruokaa kannattaa yleensä pureskella ennen nielemistä. Kysy vaikka rautakaupasta. Myyvät sulle sahan, sillä sileäteräinen puukko sopii erilaiseen materiaaliin kuin höttöiseen leipään.
Kyseisen työstettävän veitsen ongelma yksi on, että sahalaitainen terä alkaa olla lähinnä leipäveitsen terän kaltainen esine. Toinen ongelma on, että kehno muovinen kahva on jo pitkään ollut lähinnä joskus kahvan muotoiseksi tehty kalikka. En kässää miten tälläinen muovista prässätty kalikka voi murentua, mutta kai se ajan kanssa hapertuu. Kuvan esittämästä muovinpalasta puuttuu parin senttimetrin kaistale kun paiskoin kahvan irti uuden tieltä, mutta sen kaistaleenkin kanssa lörppäohuen terän käsittely on ollut muuta kuin juhlaa. Tää on varmaan vain prässätty jostain levystä eikä taottu niinku kunnon puukot.
Veitsen korjaaminen alkaa ammattitaitoisella veitsenkorjaajalla jostain vaiheesta, jota en tiiä, koska en oikeasti ole ammattitaitoinen veitsenkorjaaja. Hätäinen päättelijä hyökkää smirgelillä veitsen kimppuun. Liian rauhallinen harrastelija lähtee tässä vaiheessa googlaamaan aiheesta liian kauan ja jättää homman sikseen kaninkoloon kompastuttuaan, sillä tarpeeksi syvältä alkuperäistä ajatusta ei enää erota.
Onneksi digitaalisesti sivistyneen ihmisväen kollektiivisen tietoisuuden ihmemaailmasta löytyy sohvalta käsin multimedia-aistien kautta nautittavaa materiaalia epätriviaalissa määrin siten, että pahimmat sudenkuopat voi oppia jonkun muun neuvoista. Yksityiskohtaisempaa aakkosista koostuvaa matskua löytyy suomeksikin puukoista ja veitsistä ja mikä ero näissä muka on. Näitä on tosiaan hyvä lukea tosi paljon, antaa oleellisen tiivistyä jonnekin takaraivoon, ja jonain päivänä päättää että kai sen nyt voisi hoitaa pois alta sellaisella kiireellä, ettei tarvitse yrittää kerrata oppeja. Ei tää mitään rakettikirurgiaa voi olla eikä ole ihmishengistä kyse.
terä
Tarkkoja ensin-kuvia ei terästä nyt valitettavasti oo mutta otin kuitenkin jälkeen-kuvat. Kuten tuossa aiemmassa kuvassa esitetty, niin hyökkäsin terän kimppuun ihan satunnaisilla pienillä halpisaskarteluviiloilla jotka kai klikkasin joskus ebaystä. Toimii tähän hyvin, jotain hienoa timanttipintaa kai. Terästä tuo veitsi vain on, ja sellaista teräslaatua että homma kai onnistui.
Sahalaidan yksi puoli on tasainen ja toisessa puolessa on tuommoiset viisteet. Pyrin parhaani mukaan silmäperäisesti arpomaan sopivan viilauskulman viistepuolelle ja nakersin kolmioviilalla uusia hampaita esille niistä kohdin, joissa tarvittiin vähän lisää syvyyttä. Pyöristin sitten koloja pyöreällä viilalla (joka kapenee kärkeä kohti, eli paksuutta voi säätää). Kun kulmat olivat sopivan kiiltävän oloisia, niin näytin vielä tuolle tasaiselle puolelle hiomakiveä.
Hampaat olivat ihan kunnolla kuluneet etenkin kärjemmästä. Toivottavasti toimii, pohdin että tulikohan liian syvät hampaat, eikä paljoa alkuperäistä pintaa ollut jäljellä. Liian syvät hampaat varmaan haukkaisivat leivästä niin tujusti, että sahaamisesta voisi tulla hankalaa.
Kuulemma tää on ollut erityisesti vaaleisiin hiivaleipiin parempi kuin eräs uudempi terävämpi paksumpi sahalaita, ehkä kun hampaat ovat tiheämmässä. Uudempi kuitenkin sopii jämäkämpänä kotikutoisiin erinomaisiin ruisleipiin, joiden kuori varsinkin on monesti aika kova. Täytyy kysyä, onko koitettu kaataa uuniin vettä pehmentämään kuoren syntymistä.
kahva
Googlailuni perusteella tuota veitsen kahvanpuoleista osaa kutsutaan ruodoksi. Päättelin, että sen päässä oleva reikä johonkin järjestelmään liitettyyn tappiin kytkettynä auttaa kahvaa pysymään paikallaan, jos mekaaninen sovite kahvasta terään on luvattoman huono. Joissain veitsissä teräpeltikappale on kahvapäästä koko kahvan muotoinen siten, että kahva koostuu kahdesta aivan erillään olevasta puoliskosta, jotka ovat terän eri puolilla sekä puoliskojen väliin jäävästä terämateriaalista. Sillekin on varmaan joku nimi. "Full tang" näköjään, ties miten kääntynee. Ei tälläistä ohutta ainakaan missään sepän pajassa ole taottu.
No joka tapauksessa. Otin mallia jostain omasta leipäveitsestä sillä tyhjästä on paha nyhjästä. Arvoin puuharrastuspinosta jonkun kalikan tietääkseni tammea, sillä kivan näköistä ja kovaa puuta. Ainakin tuo kahvan perän muoto piti nakertaa lehtisahalla, mutta sen hinkkaaminen alkoi ärsyttää siten, että rouskutin loput suoralla sahalla. Mulla on tämmönen japanilainen ryoba. Kyllä nuo loput sitten höylää tai veistää tai hio.
Tässä vaiheessa joku neropatti tai vaihtoehtoisesti puuseppä voi kernaasti huomauttaa, että terähän täytyy saada tuonne kahvaan kiinni ja ruoto on hassun muotoinen eikä välttämättä mene ihan survomalla. Joo, ois voinut olla järkevämpää sahata kahvapuoliskot irti toisistaan nyt, kun muoto on vielä tasainen. Sen verran älykäs sentään olen, että pidin kahvan kiinni tuossa veistä isommassa kalikassa viimeiseen asti. Saa kahvan kiinnitettyä kunnolla.
No seuraavaksi naputellaan ja hinkataan taltalla ja puukolla muoto karkeasti sopivaksi. Sen jälkeen pahimpiin särmiin voi hyökätä hiekkapaperilla. Aloitetaan karkeudella 60, eli luokkaa jalkaraspi. Viila auttaa myös paikoittain. Kun naarmujen määrä ei enää muutu, niin seuraava karkeus on 120, koska sitä oli pöydällä lähellä. Sen jälkeen 240 ja sai riittää. Rupesin näkemään kädessäni veitsen kärjen sijaan jotain toteemipaalua. Ihmisaivo näkee mielellään kaikkialla muita ihmismuotoja etenkin tälleen yksinkertaiseen mekaaniseen hommaan meditoituneena.
Kun kahva alkoi tosiaan olla valmis seuraavaan työvaiheeseen, niin se piti puolittaa. Tässä vaiheessa havaitsin, että ois voinut olla helpompaa sahata suoraan aiemmin. No toinen japanisahoistani on oikein ohut dozuki eli selkäsaha. Ei onkelmaa kun nysvää rauhassa. En kuitenkaan osaa sahata suoraan eri puolilta, eli kalikkaa käännellessä lopuksi meni vähän ohi. Hiotaan huono tasaiseksi.
terän ja kahvan liitto
Kun kahvanpuoliskot on saatu melko tarkkaan tasaisiksi ja yhdenmuotoisiksi kuiskuttamalla tasaisella pinnalla elävälle hiekkapaperille loitsuja, niin toiseen puoliskoon voidaan nysvätä taltalla sopivan muotoinen lovi veitsen terän ruotoa varten. Kai se on riittävän keskellä. Terä upotettuna toiseen puoliskoon saadaan puoliskot nätisti kiinni toisiinsa. Reiän kohdalle sai porata kolmimillisen reiän.
Hiomapöly olisi kannattanut ottaa talteen. En nimittäin viitsinyt nysvätä puoliskoista täydellisen yhdenmuotoisia. Parissa kohtaa ammottaa kunnon kanjoni. En luota tälläisen paljon vettä -liiman kolontäyttämisominaisuuksiin, eli valmistin hukkapalasta vähän sahajauhoa, jota voi sotkea liiman sekaan täyteaineeksi. Hiomapöly olisi hienojakoisempaa, mutta tää sai kelvata. Tapit myös auttanevat pitämään puoliskot kasassa liiman lisäksi. Veistin toisesta puulajista pari pientä epäsäännöllistä esinettä reikiin naputeltaviksi. Ehkei mitään halkea. Oleta pyöreä sylinteri.
Liimana käytän työkaverini Rikun valmistamaa eläinproteiiniliimaa. Ei heikkohermoisille. Tän kanssa on kivempaa työskennellä kuin jonkun modernimman polyvinyyliasetaatin kanssa, ja liitoksen saa purettuakin tarvittaessa. Toisaalta koska liitoksen saa purettua oikeastaan ihan vaan kuumalla vedellä, niin saattoi olla ns. ihan huono idea käyttää sitä esineeseen, joka saattaa päätyä tiskialtaaseen. Täytyy ohjeistaa, että tää on tosiaan vaan leipäveitsi jota ei kannata sotkea ja jos sotkee, niin tiskaa oikein huolella lähinnä teräosan.
Kalikka puristukseen joten kuten; tämä liima ei kuulemma vaadi mitään eeppistä prässiä sillä se vetää puupalat luonnostaan kiinni toisiinsa. Laitoin vain kaikki askartelupuristimet jotka mahtuivat. Seuraavana päivänä eli äitienpäivän aamuna voidaan viimeistelyhioa pinta sillä 240:n karkeudella, sillä se tuntuisi riittävän näin kovalle puulajille. Surrutellaan toinenkin reikä metalliosan ulkopuolelle varmuuden vuoksi ja koristeeksi ja asennetaan tappipuut paikoilleen varovasti naputtelemalla. Tappien päät voi naputella ikäänkuin nastoiksi ja sitten viilata tai hioa tasaisiksi. Joku messinkitappi muovautuisi puuta ennustettavammin; puutapit eivät kuitenkaan nähdäkseni esim. haljenneet ollenkaan. Jotain liimaa ois voinut laittaa reikään tapin kaveriksi. No olkoon.
Lopuksi jotain leikkuulaudan huoltoa varten keittiössä olevaa ikea-mineraaliöljyä pintaan ja erottuupa tapit hauskasti näin. Puuasioiden öljyäminen on aina paras juttu kun puun syykuviot suorastaan heräävät eloon. Laitoin muutaman kerroksen vartin välein.
Kuulemma veitsi toimii tarkoitukseensa hyvin. Oli nuo hampaat vielä suht käyttiskunnossa ennenkin projektia, mutta nyt oon edes itse tyytyväinen kivempaan kahvaan.
Kun nää työvaiheet valokuvaa näin ahkerasti, niin pieni askartelukin näyttää jotenkin isommalta effortilta kuin mitä oikeasti on. Varmaan näiden kaikkien sanojen kirjoittaminenkin kesti yhtä kauan kuin varsinainen projekti. Jos dokumentoisin näin tarkasti kaiken softakehityksen jota teen niin ei taatusti ehtisi tulla valmista, mutta puuseppäilyssä oonkin aloittelija ja pitää prosessoida ajatuksia enemmän. Lisäksi tämmöinen toiminee dokumentaationa sille, josko nuo vanhemmat innostuisivat vaikka teroittamaan veitsiään ahkerammin. Ehkä tätä veistä ei tartte niin huolenpitää, mutta mites ne muut varsinaiset kokkiveitset.
harakka ja muita ihmeitä
Lopuksi lentäviä asioita ja optiikkaa. Varuillaan tarkasteleva harakka kierteli muiden otusten ohella pihaa meidän ihmisten lounastaessa keittiöikkunan takana. Wikipedia sanoo, että "Harakka (Pica pica) on harakoiden sukuun kuuluva varislaji." Kuulostaa ohjelmoijan korvaan rekursiolta, mutta kiinnostuin erityisesti väriloistosta. Fiksuna lintuna harakka varmaan itsekin älyää mistä on kyse.
Ai väriloistosta? Harakka on mustavalkoinen. Mustissa sulissa erottuu kuitenkin merkittävästi rakenteellista väriä mikä on etenkin elukoissa ja ötököissä luonnonilmiöistä kiehtovimpia. Öljyläikän ja saippuakuplan pinnalla näkee monesti kaikenlaisia eri värejä. Kyse on suunnilleen samankaltaisesta ilmiöstä eli fyysisen asian geometrinen rakenne on samaa kokoluokkaa kuin siinä vaikuttavan valon aallonpituus. Tämmöstä samaa näkyy myös esim. joissain perhosissa ja kuoriaisissa. Rakenteellinen väri on huijausta, joka ei johdu mistään varsinaisesta väripigmentistä. Materiaali ei varsinaisesti ole sen värinen miltä näyttää ja väri vieläpä yleensä muuttuu katselukulman funktiona.
Viimeistä kuvaa prosessoin tarkoituksella vähän överiksi, jotta ilmiö erottuu tavallistakin tarkemmin. Siivissä ja pyrstössä on komea sininen ja vihreä ja violetti hohto vaikka ovatkin supussa kun otus ei ole lennossa.
Googlasin joitain sekunteja ja tuli vastaan paperi jossa jotkut biologit tutkivat nimenomaan tämmöistä harakkaa vähän tarkemmin, tai tarkkaan ottaen tutkivat nimienomaan tämmöisen harakan sulkia, jotka keräsivät jostain lähipuistosta. Hauskaa. Magnificent magpie colours by feathers with layers of hollow melanosomes. Tää täytyy lukea.
kertakäyttöasiaa
Joku paiskaisi veitsen roskiin sillä hetkellä kun kahva on niin kehno kuin tässä. Joku toinen veisi sen seppäkaverilleen, ja joku ehkä laittaisi johonkin metallinkierrätykseen. Parasta kierrätystä on kuitenkin käyttäminen mahdollisimman pitkälle ja uudelleen käyttäminen. Kuulemma Euroopan komissio aikoo tehdä jotain kauheen huonoille kodinkoneille. Tykkään. Ennen kuulemma kaikki oli paremmin ja vehkeistä tehtiin kestäviä; tää saattoi johtua siitä, että kun joku pesukone on kallis ostaa tai sen valmistaminen on kalliimpaa, niin siihen asennettua vaivan ja materiaalin määrää jotenkin arvostetaan. Tätä nykyä saa toki ostaa ennen vanhaan -hintaisen kodinkoneen mutta vaihtoehtona saa ostaa vaikkapa halpa muttei hyvä -hintaisen kodinkoneen, jonka hajoaminen sitten yllättää kahden vuoden päästä ostopäivästä, kun se on koottu lähinnä muovista. Ennen oli telkkukorjaamojakin enemmän kuin nykyään.
Tietty jossain menee raja. Kehitys kehittyy ja joku pyykkikone ehkä saa energiatehokkaamman moottorin, jääkaappi kivemman kylmäaineen ja tehokkaammat eristeet ja sitä rataa. Ehkä on kaikille parempi uusia joku laite edes joskus. Se vanhempien pyykkikone jota pari kertaa korjattiin muuten lahosi jälkimmäisen korjaamisen jälkeen aika pian taas. Ehkä siitä oli moottori mäsääntymässä tai laakerit kulahtaneet mikä aiheutti releen hitsautumisen ennen aikojaan. Ostivat viimein uuden koneen ja kyllä se vanha palvelikin, mutta uusikin on kunnollinen silleen, että kestää pidempään.
Joku veitsi on niin yksinkertainen, että sen voi onneksi suunnilleen suunnitella teroitettavaksi. Terämateriaalia on riittämiin ja kahvan saa nakerrettua irti jos kulahtaa, vaikka yleensä se on vaan terä jota kuuluukin teroittaa, sillä hyvin teroittuva terä on suunnilleen veitsen ominaisuus eikä tylsyminen ole veitsen vika. Oikein halvat terämatskut sitten eivät pysy terävänä millään tai ovat ylipäätään hankala teroittaa.
Itse pikkutarkkana murehdin kaiken kanssa liikaakin. Toivoisin kuitenkin ihmisten olevan uteliaita ja rohkeita joidenkin juttujen kierrättämiseen käyttämällä suoraan uusiks sen sijaan, että paiskaa polttouuniin tai kierrätyslaitokselle. Jos jokaisessa olisi sopivasti hakkerimieltä, niin vanhat vaatteet voisivat näyttää räsymatoilta tai puhdistusräteiltä, postiluukusta tulleet turhat kirjekuoret muistilapuilta ennen paperinkeräykseen laittamista ja haljenneet keraamiset ruukut vaikka ruukkusoralta. Jos perheellisellä ei ole aikaa jonkun puukahvan nikkarointiin, niin nuo eivät ainakaan vie ylimääräistä aikaa. Kunhan asian voi vielä oikeaoppisesti kierrättää uuteen tarkoitukseen kerran käytettynä, niin pienellä nokkeluudella säästää taatusti ympäristöä ja joka tapauksessa varmaan selvää rahaakin. Köyhälläkään ei ole varaa ostaa halpaa ja jos meni ostamaan halpaa niin sitten pelaa uhkapeliä että hajoaako halpa siinä vaiheessa, kun ei ole varaa korjata tai ostaa uutta halpaa.
1 kommentti
- tuumailija 19.05.2020 16:55Huh! Tällaista olemisen ja tekemisen mietiskelyä,nikkaroinnin tarkkaa kuvailua ja elämän syvällistä pohdintaa on ilo lukea. Tähän(kin) sivuston tekstiin voi palata moneen kertaan ja aina löytyy uutta tuumattavaa.
Oma kommenttisi
Mielipide tämän sivun asiasta? Kirjoita toki. Älä raapusta kuitenkaan ihan asiattomia juttuja.
Jos on yksityisempää asiaa, tarkkaa kysyttävää tai aihetta pidemmälle keskustelulle, käytä yhteydenottolomaketta kommentoinnin sijaan.
Hölmöt kommentit saatetaan moderoida pois jälkikäteen.